Byrokratian rattaat - maaliskuu 2011

Kaikki ovat sanoneet meille, että Italiassa kyllä viihtyy, jos vaan kestää byrokratian.
Yritän ottaa positiivisen otteen asiaan heti alkumetreillä, jotta kärsimättömänä luonteena en aivan heti hikeentyisi.

Siispä hengitän syvään, kun ensimmäistä kertaa törmään asiaan yrittäessäni varmistaa lukiopaikkaa pojalleni Juliukselle. Koulu on sanonut, että asia on ok, he ottavat Juliuksen.  Kuitenkin, koska kyse on lukiosta, tulee hänen lähettää selvitys koulunkäynnistään ja tasostaan täällä Suomessa Leccon kunnan kouluista vastaavalle virkamiehelle.

Soitan Suomen konsulaattiin Roomassa. He sanovat, että ei ole heidän asiansa. Kehottavat ottamaan yhteyttä Italian lähetystöön Suomessa.
Italian lähetystöstä annetaan vain lista virallisista kääntäjjistä ja informoidaan, että kun kaikki tarvittavat paperit on käännetty, niin heidän täytyy ne vielä tarkastaa.

Otan yhteyttä opetushallitukseen. Ongelmani on, miten selvitän Italian viranomaisille, millä tasolla on 14-vuotias koululainen Suomessa? Avulias virkamies neuvoo, että ainut keino on kopioda Suomen peruskoulun curriculum, eli opetussuunnitelma. Heiltä löytyy se englanniksi. Opetussuunnitelma on vain 70 sivua pitkä. Kun kopioin siitä kahdeksannen luokan vaatimukset, saan sen lyhenemään 20 sivuun.

Lopulta päätän yrittää ilman italian kääntäjää. Printtaan englanninkielisen opetussuunnitelman, Juliuksen koulutodistuksen ja peruskoulun tuntijaon. Näiden papereiden kanssan marssin Juliuksen koululle ja pyydän rehtoria läiskimään niihin paljon virallisen näköisiä leimoja. Nämä lähetän koululle Italiaan.

Mutta ei onnistu. Saan vastaukseksi ystävällisen viestin, että paperit ovat kyllä ne mitä vaaditaan. Ne täytyy kuitenkin kaikki käännättää virallisella kielenkääntäjällä ja käydä hakemessa hyväksyttämisleimat italian lähetystöstä. Papreiden kääntäminen maksaa noin 1000 euroa. Hienoa.

Nyt käyn sähköpostikeskustelua virallisen kääntäjän kanssa, joka yritää selvittää, mitä tarkasti ottaen italian viranomaiset haluavat. Hän tekee tätä hyvää hyvyyttään, jotten maksaisi turhasta.

Onneksi kahden pienemmän lapsen, Rasmuksen ja Lillin koulupaikan takia samanlaista rumbaa ei tarvitse käydä läpi! Tai siis ainakin olen toistaiseksi hyvässä uskossa, että asia on niin.

Muuttoa odotellessa

Perheemme viettää kesän 2010 Como-järvellä. Kesällä kypsyi päätökseen pitkäaikainen toiveemme muuttaa Italiaan ja kokeilla voisiko siellä asua pysyvästi. Päätimme aloittaa vuodella.  Lapset: Julius, Rasmus ja Lilli vastustavat ajatusta syvästi. Appivanhempani vielä syvemmin. Päätöksemme pitää tästä huolimatta. Vanhimmaiseni Ina lähtee samaiseksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Sveitsiin isänsä luo. Minä anon vuorotteluvapaata ja Petteri jatkaa töitään normaalista, mutta Italiasta käsin. Kaikki on jotakuinkin selvää. Vuosi Italiassa voi alkaa:

Helmikuu 2011

Muutto Italiaan alkaa tuntua konkreettiselta. Lapsilla on koulupaikat, oma talo on saatu vuokralle Suomessa ja nyt on talo vuokrattu Italiassa.

Matkustimme Petterin kanssa viikonloppuna Leccoon allekirjoittamaan talon vuokrasopimuksen ja katsastamaan talon vielä kerran. Minähän en ollut nähnyt sitä ollenkaan. Pojat olivat Petterin kanssa päättäneet asian ihan kolmistaan. Suurimpana vaikuttavana tekijänä pojilla taisi olla talossa oleva privaatti hissi, jonka he todennäköisesti ajavat epäkuntoon jo ensimmäisen kuukauden aikana.

Yllätyksiä vuokrasopimuksessa

Saavuimme helmikuisena perjantai-iltana sovittuun aikaan kiinteistönvälittäjän toimistolle. Kiinteistövälitysfirman osakkaat, isä ja poika, odottelivat jo meitä. Isä puhui vain italiaa, joten poika tarvittiin tulkiksi. Molemmat vaikuttivat huumorintajuisilta ja miellyttäviltä. Istuimme alas odottamaan talon omistajaa ja joimme espressot.

Vuokraamme talon omistaa noin 35-vuotias nainen perheineen. Hän kertoi, että suku on rakentanut talon reilut 100 vuotta sitten ja hän on asunut siinä koko ikänsä. Sinänsä helpottavaa, sillä ainoa huolenaiheeni oli ollut talon vieressä sijaitseva kirkko. Mutta jos tuon ikänen nainen on jaksanut kuunnella kirkonkellojen kalkatusta koko ikänsä, niin kai minä sitten edes vuoden. Nyt hän asuu talon alakertaa perheineen ja vuokraa kolmea muuta kerrosta.

Menimme itse asiaan. Vanhempi osakas, tukeva ystävällinen herrasmies, alkoi polpottaa kahdeksansivuista vuokrasopimusta sivu sivulta. Onneksi olimme kääntäneet sen aikaisemmin, sillä italiankielemme taito ei vielä riittänyt yksityiskohtien ymmärtämiseen, vaikka jotain sentään tajusinkin. Lukeminen kesti ja kesti. Yritin näyttää kiinnostuneelta, olihan sentään kysymys tulevasta kodistani. Vihdoin saimme käytyä sopimuksen läpi ja saimme nimet alle.

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Papparainen alkoi kiivaasti kaivaa esiin lisäpapereita, joita hän hieman anteeksipyydellen työnteli eteemme ja käsimerkkien ja poikansa avustuksella selvisi, että nämäkin täytyy valitettavasti vielä allekirjoittaa.

Ensimmäisessä paperissa, jonka allekirjoitimme, vannoimme, ettemme kuulu mafiaan. Tässä kohtaa nuorempi osakas sanoi, että onhan se hyvä, että vihdoin valtio tekee asian hyväksi jotain. - "Siis pakottaa kaikki allekirjoittamaan tällaisen paperin, siitähän onkin varmaan suuri hyöty!" Tätä en sanonut ääneen.

Toinen paperi, minkä pappa kaivoi esiin, oli vastaava kuin ensimmäinen, mutta sen allekirjoittamalla vannoimme, ettemme ole terroristeja." Että näin", ajattelin. "mitähän ne vielä kaivavat esiin?

Mikäs se meidän uskontokuntamme sitten onkaan?

Talon omistajapariskunta kutsui meidät viinilasilliselle taloon tutustumisemme jälkeen. Istuuduimme valtavan keittiön pöydän ympärille ja katsoimme lasten vilskettä. Lapset ovat 4-vuotias poika, 3-vuotias tyttö, ja pieni vauva, joka taisi olla myös tyttö.  Apuun oli hälytetty miehen isä, joka ammattitaitoisesti hytkytti vauvaa ja toisella kädellä nosteli 4-vuotiasta villiviikaria pois ruokapöydältä, jotta vanhemmat saattoivat keskustella hetken meidän kanssamme.

Mies on hammaslääkäri ja puhuu hyvää englantia. Naisen ammatti jäi vielä epäselväksi, mutta tällä hetkellä hän on kotona lasten kanssa. Tämä on hienoa, sillä varmaan tarvitsen paikallistuntemusta varsinkin alussa. Nainenkin puhuu hieman englantia, mutta ei paljoa, joten pääsen heti käyttämään italiankielen oppejani.

Meillä oli oikein viihtyisää. Vanhemmat eivät juuri tuntuneet häiriintyvän lasten meluamisesta ja juoksemisesta. Maistelimme paikallista viiniä ja paikallisia kinkkuja ja juustoja.

Jossain vaiheessa vanha herran hakeutui lähelle poikaansa ja alkoi kiivaan supattelun hänen kanssaan. Ymmärsin, että hän kyseli tunnemmeko henkilöä jonka nimi on paapo, papa tai jotain vastaavaa. Poikakaan ei ihan heti ymmärtänyt isäänsä. Vihdoin selvisi, että vanha herra oli huolissaan tunnemmeko Paavia.

"Ei nyt kuulu varsinaisesti ihan lähipiiriin" ajattelin jälleen itsekseni, mutta ääneen sanoin korrektisti "Si certamente". Herran oli törmännyt jossain "sivistymättömiin" amerikkalaisiin, jotka eivät olleet Paavia tunteneet ja oli nyt syvästi huolissaan tulevien vuokralaisten sielullisesta tilasta.

Tämän jälkeen kävimme hyvässä hengessä pitkän uskonnollisen keskustelun siitä mihin kirkkoon kuulumme ja miten uskonnollisuus näkyy suomalaisten arjessa.

Hotelliin päästyämme nauroimme pitkään ja makeasti. Yhden illan aikan olimme vastanneet kysymyksiin, ollemmeko terroristeja, mafian jäseniä ja tunnemmeko paavin!